Anarkistinen think-tank Crimethinc ennusti oikein: demokraattien puoluekokous Denverissä sai ensimmäisen päivän kahinoiden jälkeen edetä rauhallisesti, kun taas republikaaneja vastassa St. Paulissa oli neljän päivän aikana yli 10 000 mielenosoittajaa. Puoluekokouksiin liittyvät protestit herättivät paljon keskustelua siitä, kuinka mielekkäitä suuret massamielenosoitukset nykyään ovat, mitä uutta tapahtumat toivat esille ja onko edellisistä vuosista opittu mitään.

Tukahduttamistoimet kiihtyvät

Denverin protestien laimeus johtui luultavasti osin ennalta näkemättömistä kontrollitoimenpiteistä. Protestien organisoijat sotkettiin loputtomaan byrokratiaan, eikä kaupunki esimerkiksi suostunut ottamaan vastaan ilmoituksia mielenosoituksista ja marsseista kuin vasta aivan puoluekokouksen alla.  Mielenosoitukset yritettiin aidata Kiinan olympialaisista muistuttaviin häkkeihin, joita kutsuttiin ”free speech zoneiksi”. Medioissa lietsottiin pelkoa ulosteiden aseellisesta käytöstä: puhuttiin mm. ”virtsavesipalloista” ja ”paskapommeista”. Erään tyhjän varastorakennuksen sisälle rakennettiin kaikessa hiljaisuudessa metalliaidoista koostuvia häkkejä keskitysleirimäisiksi pidätysalueiksi. Lisäksi  kaupungissa järjestettiin samaan aikaan mielenosoitusten ja aktioiden kanssa konsertteja, jossa soittivat liberaalimieliset mainstream-kokoonpanot. Tällä yritettiin houkutella mielenosoittajia häipymään vähemmän radikaaleihin tapahtumiin.

Kuten Seattlessa vuonna 1999, poliisin brutaaliusaste nousi tapahtumien viimeistä päivää kohden. Amnesty International on luokitellut poliisin arsenaaliin kuuluvien pippurikaasujen käytön kidutukseksi, ja järjestö on vedonnut myös  taser-tainnuttimien käytön lopettamisen puolesta. Molempia aseita käytettiin RNC-protestien yhteydessä. Poliisiväkivaltaa koskevien syytteiden ja mahdollisten vahinkojen varalta puoluekokousta isännöivä organisaatio hankkikin 10 miljoonan dollarin vakuutuksen. Monien kaupunkilaisten mielestä vakuutus yllytti poliisia toimimaan entistäkin väkivaltaisemmin.

Republikaanien vastaisten protestien viimeinen päivä päättyi kaupungin erään sillan väkivallattomaan blokkaamiseen, mikä provosoi poliisin ottamaan kiinni 396 ihmistä. Poliisi myös käytti lumiauroja, hevosia ja roska-autoja kulkuväylien sulkemiseen. Tilannetta kuvailtiin ”poliisin mellakaksi rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan”. Kaikkiaan poliisi otti
St. Paulissa kiinni yli 800 henkilöä. Joukossa oli useita paikallisten  tiedotusvälineiden edustajia sekä mm. 78-vuotias nunna.

Poliisin massiiviset kiinniotot, ennaltaehkäisevät rynnäköt aktivistien koteihin ja mediakeskuksiin, mielivaltainen pippuri- ja kyynelkaasun ja valopommien käyttö, toimittajien häirintä ja pahoinpiteleminen sekä esimerkiksi Democracy Now -ohjelman vetäjän Amy Goodmanin kiinniotto (ks. youtube: http://www.youtube.com/watch?v=oYjyvkR0bGQ) keräsivät protesteille joka tapauksessa paljon mediahuomiota ja sympatiaa. Protestoijat saivat myös majoitusta, ruokaa ja muuta tukea paikallisilta asukkailta.

Rankimmin poliisin tukahduttamistoimet iskevät niihin, joita vastaan käytetään vuoden 2001 iskujen jälkeen luotua Patriot Act -lakia. Esimerkiksi kahdeksaa RNC Welcoming Committee -kollektiivin johtohahmoa syytetään terrorismista, ja heitä uhkaa seitsemän ja puolen vuoden vankilatuomio käytännössä pelkän organisointityön vuoksi.

Organisointia puolin ja toisin

Sekä aktivistien että poliisin organisoitumistavat ovat kehittyneet jokavuotisten massatapahtumien myötä. Ennen tapahtumia mielenosoittajat esimerkiksi jakoivat St. Paulin seitsemään sektoriin, joita eri ryhmät adoptoivat. Paikan päällä tapahtumista tiedotettiin reaaliaikaisesti Twitterin ja tekstiviestien avulla. Ensiaputiimit pesivät pippurikaasua
ihmisten silmistä, autonomisten medioiden toimittajat dokumentoivat poliisiväkivaltaa ja lakitukihenkilöt yrittivät pysyä ajan tasalla kiinniotoista ja pidätyksistä.

Joidenkin mielestä poliisin ja mielenosoittajien taktiikat ovat lähentyneet toisiaan, jos unohdetaan poliisin hierarkkinen organisaatiomuoto. Molemmat toimivat joustavissa tiimeissä ja saavat taustatukea omilta tiedotus- ja organisointiryhmiltään. Poliisit soluttautuvat aktivistien organisaatioihin, aktivistit taas vuotavat julkisuuteen poliisin dokumentteja.  Molemmat sopeutuvat toistensa toimintatapoihin: mielenosoittajat hajautuvat pieniksi ryhmiksi ja
yrittävät yllättää poliisin parveilemalla paikoille eri suunnista, mellakkapoliisit puolestaan hajottivat ryhmiä pienemmiksi ja pyrkivät saartamaan militantteja. St. Paulin Pioneer Press -lehden mukaan poliisi organisoi toimintaansa kortteleita kuvaavalla karttapöydällä, jota pitkin työnneltiin erilaisia joukkovahvuuksia kuvaavia pahvinpaloja ”Se ei ole kovin hi-techiä”, eräs poliisijohtaja kommentoi, ”mutta se toimi toisessa maailmansodassa.”

Massatapahtumien reaktiivisuus 

Suurimmaksi massamielenosoitusten ongelmaksi on koettu niiden reaktiivisuus. Ihmisiä on suhteellisen helppo mobilisoida republikaaneja, Irakin sotaa, oikeistolaista sosiaalipolitiikkaa ja ympäristötuhoa vastaan. On kuitenkin vaikea saada suuria joukkoja liikkeelle jonkin positiivisen asian puolesta. Muutamat eurooppalaiset yritykset ovat olleet laimeita.

Myös reaktiivisten tapahtumien toimivuus on kyseenalaistettu. Tilanteessa,  jossa osapuolten taktiikat ovat samantyylisiä, mielenosoittajat jäävät massatapahtumissa helposti alakynteen ensimmäisen päivän yllätysten jälkeen. Tämän takia jotkin kollektiivit ovat esittäneet, että spektaakkelimaista ”aktivismia” pitäisi olla vähemmän ja jokapäiväistä, käytännöllistä organisointia enemmän.

Yksi massatapahtumien hyödyistä on juuri pitempiaikaisten organisaatioiden synnyttäminen. Esimerkiksi eri kaupunkien indymediat syntyivät alun perin Seattlen yhteydessä ja ovat sittemmin jatkaneet elämäänsä menestyksellä. Suuret vastatapahtumat ovatkin protestoimisen lisäksi paikka tavata ihmisiä, solmia yhteyksiä ja voimaantua.


Lähteet: crimethinc.com, infoshop.org, startribune.com,
twincities.indymedia.org, warmachines.com, whatinthehell.blogsome.com